Juhannus Sollomusjärvellä

DSC_9475

Semekurtan erotusaidalla on tilaa parkkeerata auto, mutta eri asia on se kannattaako sinne tai ylipäätään mihikkään syrjempään jätää autoaan vahtimatta.

Alkuun pieni varoitus, joka on hyvä ottaa huomioon jättäessään autonsa minne tahansa parkkiin valvomatta, tarkista lähtiessäsi auton ympäristö, renkaiden alukset ja pultit! Meidän autoon on todennäköisesti tehty ilkivaltaa sinä aikana kun auto seisoi erotusaidan lähistöllä tien viereisellä levikkeellä.

Noin parikymmentä kilometriä Sevettijärveltä pois ajettuamme autosta alkoi kuulua kolinaa joka vahvistui mitä pidemmälle ajoin. Ulkoa en erottanut auton alta tai renkaista mitään, eikä yksikään varoitusvalo syttynyt nuorehkossa autossamme palamaan.

Kotona puolisoni huomasi molempien eturenkaiden pulttien olevan löystytetty ja kuskin puoleisen renkaan olevan lähes irti. Myös takarengas alkoi tyhjetä seuraavana päivänä, sieltä löytyi naula.

Jatkossa otan aina kuvat auton ympäristöstä ennen kuin lähden vaeltamaan ja tarkistan auton kunnon ennen ajamaan lähtöä. Tehkää tekin samoin!

(Tein rikosilmoituksen.)

DSC_9411

Semekurtan erotusaidalta matkaa Sollomusjärvelle on kuutisen kilometriä matkaa. Ensin emme tohtineet mennä suoraan erotusaidan läpi mönkijäuralle vaan etsimme toista polkua jota lähtä kulkemaan. Polku oli hyvin märkä sateiden jäljiltä ja poitsu menikin pahasti nurin suolla, palasimme aidalle ja rohkenimme kulkemaan sen läpi.

Ja aidalta löytyikin sen läpi kulkeva merkitty reitti.

Sollomusjärvelle vievä polku on aluksi helppokulkuinen ja puista erottaa hyvin oranssit merkinnät. Pidemmälle kulkiessa maasto muuttuu Vätsärimäiseksi, kivikkoiseksi paikoittain hyvinkin hankalakulkuiseksi poluksi.

IMG_20260618_170730

Meillä oli kalastusvehkeet mukanamme. Tarkoitus oli yöpyä Sollomusjärven autiotuvan pihapiirissä ja vierailla lähijärvillä kalassa. Hauska oli, kun eräluvilta puolisolleni vakuutettiin etten tarvitsisi ollenkaan lupaa vavalla kalastamiseen vuorokauden takia. En kalastele muuten, joten en ole maksanut kalastonhoitomaksua tälle vuodelle. Pilkkimiseen yksityishenkilönä poislukien erikoisalueet lupaa ei tarvitse. (muoks. Innostuin nyt sitten kalastamaan joten hankin luvat itselleni)

Emme uskaltaneet luottaa tähän vaan hankimme luvan vuorokaudeksi.

DSC_9393

Sollomusjärvellä kävimme taloksi autiotupaan. Emme vielä levittäneet varusteitamme muita vaeltajia ajatellen, siirtyisimme ulos yöpymään koiran takia muiden saapuessa paikalle.

Poika kävi kokeilemassa kalastamista Kurttejärvellä valmistaessani päivällistä nuotiopaikalla. Hän oli hieman flunssainen joten ilta nautiskeltiin tuvalla.

DSC_9402
DSC_9410

Ketään muuta ei ilmestynyt autiotuvalle koko juhannuksen aikana, joten saimme nauttia autiotuvasta koko viipymämme ajan.

Aamulla nukuimme huonosti sujuneen yön jälkeen myöhään. Valmistelimme aamiaista, siivosimme varusteemme nättiin kasaan tuvan laverille, jätin vieraskirjaan merkinnän olevamme lähistöllä kalassa ja lähdimme Kiiskin kanssa patikoimaan lähijärvelle.

DSC_9416

Oli mukava päästä kalaan! Tuijotin tyhjyyteen vispoessani viehettä tyhjältä vaikuttavaan järveen. Kiiski puuhasi rannalla, hieman protestoi haukkumalla ollessaan kytkettynä mäntyyn.

Kalastelimme aikamme, kunnes päätimme lopetella ja siirtyä lounaan tekoon autiotuvalle. Texmex tortillat paprika chili – koskenlaskijalla toimivat aina.

DSC_9429

Vesitaso lensi edestakaisin tuvan yli kolmesti. Muuta juhannusliikennettä emme havainneet.

Nukuin päiväunet, joka on itselleni harvinaista. Oliko flunssa tavoittamassa minutkin?

DSC_9466
DSC_9420

Iltapäivästä jatkoimme kalastelua. Jo korkeammalta näimme harjusten uiskentelevat rantavedessä. Innostuimme kalastelemaan pitkänkin pätkän ennen kuin suunnittelimme takaisin paluuta.

Harjus kävi pinnassa lähellä ja tuumasin kokeilevani vielä kerran. Ja mitä vielä! Kala otti kiinni, emme vielä juhlineet…

Saatuani kalan rantaan koitti totuuden hetki. Mitattuamme kalan totesimme sen 32 senttiseksi, mittakalaksi! Sitten juhlittiin, kalastusretkemme oli onnistunut.

DSC_9447

Päivälliseksi nautittiinkin harjusta ja makkaraa. Jälkiruoaksi lettua ja hattaraa, juhannustunnelma oli huipussaan nuotiolla istuskellessa.

Kesäkuu on ollut pitkästä aikaa viileä ja sateinen. Vaikka päivisin oli lämmin, ei aurinko paahtanut samalla voimalla kuin parina edeltävänä kesänä tähän aikaan vuodesta.

Kävin vielä illasta kalastelemassa tuvan lähellä tuloksetta. Käväisimme myös kävelemässä Kurttejärven niemellä, sieltä löytyi kaunis telttapaikka tulevaisuuden telttaöitä varten.

DSC_9464

Ensimmäisenä iltana olin pitänyt pientä liekkiä kaminassa saadaksemme poitsun suolla kastuneet vaatteet kuiviksi, tupa lämpeni herkästi liian kuumaksi joten emme myöhemmin pitäneet kaminassa ollenkaan liekkiä. Tupaan laskeutui yöllä hieman kylmä, olin ottanut mukaani untuvapussin jonka suojissa oli jopa liian kuuma. Yöllä oli siis joko liian kylmä hyttysten armoilla tai liian kuuma hyttysiltä suojissa.

Aamusella yritimme olla reippaita ja saada aamutoimet hyvissä ajoin valmiiksi. Tupa kuntoon ja menoksi!

DSC_9478

Kuljimme samaa kuuden kilometrin reittiä pitkin takaisin autolle. Tutkiskelin hetken Sollomusjärven ja Kurttetjärven välistä venetietä, joka on aikoinaan rakennettu puista. Vätsärissä vanhoja veneteitä on useampi jäljellä.

Sollomusjärven polun varrella on puihin maalattujen merkintöjen lisäksi kivikasoja. Karttaan kyseinen polku on merkitty jatkumaan lähes koko Vätsärin halki, onkohan kyseessä Ruijanpolku?

Päästessämme autolle emme hoksanneet katsoa sen ympäristöä sen enempää kuin sen että vierellä edelleen oli muita autoja parkissa. Kävimme Sevetin baarilta hakemassa jäätelöt ja ajelimme kotiin kolinan saattelemana.

IMG_20260618_210201

Harmillinen loppu hyvälle retkelle!

Erotusaitojen läheisyyteen ei tietenkään tule parkeerata kun siellä on erotukset meneillään, sen järkikin sanoo. Jos automme ei ollut ainoa ilkivaltaa nähnyt, voisi henkilö joka koki mielihyvää tihuloinnistaan pystyttää vaikka kyltin alueelle pysäköintikiellosta, niin muutkin hoksaisivat vältellä kyseistä aluetta jos sinne ei saa autoa jätttää.

Paratiisikurun vaellus – kolme yötä Urho Kekkosella

Aikaisen kesän ansiosta vaelluskauden on pystynyt aloittamaan heti lasten lomien alettua.

Lähdin seitsemänvuotiaan tyttäremme kanssa ajelemaan Ivaloon kesäleirin päätyttyä. Reittisuunnitelmamme oli joustava ottaen huomioon leirin tuoma väsymys.

Olemme aloittaneet vaeltamisen lasten kanssa heidän ollessaan viiden vanhoja. Rutiinit ovat tuttuja ja he tietävät millaista vaeltaminen on. Välillä väsyttää, suurimmilta osin vaelluksella on hauskaa!

DSC_9229

Päivä 1. Aittajärvi – Siikavuopajan laavu 5.5 km

Saavuimme Aittajärven parkkiaueelle viiden aikoihin alkuillasta. Kuutuantie oli yllättävän hyvässä kunnossa, aikaisemmilla kerroilla tiellä on ollut suuriakin routavaurioita.

Jokien ylitys kesäkuun alussa voi olla hankalaa korkean veden vuoksi. Nopeasti edenneen kuivan kevään ansiosta veden pinta oli laskenut kohtuulliselle tasolle ja tytärkin pääsi ylittämään joen käsikynkässä kanssani ongelmitta.

Aittajärven ylitystä helpottavat joen pohjassa olevat punaiset merkinnät. Merkkien kanssa kannattaa soveltaa, välillä matalampi kohta ylittää löytyy alempaa virrasta.

DSC_9233

Vaelsimme Suomujoen vartta pitkin kohti Siikavuopajan laavua. Kuljimme sekä poluilla, että omia reittejämme. Hyttysiä oli jo yllättävän paljon, tyttären Reiman Hytty huppari ei näyttänyt suojaavan häntä itikoilta lähes ollenkaan.

DSC_9235

Maasto Siikavuopajalle on pääosin kuivaa kangasta. Muutama kosteikko löytyy rannasta ja matkalla on yksi pieni joen ylitys, jonka pääsi ylittämään kaatunutta puuta pitkin.

Päästessämme laavulle tytär halusi uimaan. Matalassa rannassa oli mukava puuhailla samalla kun vahdin häntä ja tein iltapalaa. Kävin itsekin pesemässä illan hiet pois, kalat hyppivät vuopajassa ja tunnistamattomaksi jääneet vesilinnut pitivät meteliä.

IMG_20260605_220701

Pystytin Msrn telttamme sisäteltan laavuun hyttyssuojaksi. Oli mukava päästä yöpymään laavun suojissa!

Yö oli levoton, vuopajassa viihtyvät linnut pitivät pajon ääntä. Kaakatus toi juuri oikeanlaista tunnelmaa vaelluksen alkuun!

Päivä 2. Siikavuopaja – Sotavaaranoja – Sarvioja 12 km

Nukuimme myöhään, lähtö Siikavuopajalta koitti vasta yhdentoista aikoihin. Yötön yö mahdollisti aikatauluttoman vaeltamisen, pienen lapsen kohdalla rutiinit ovat kuitenkin tärkeitä myös lomalla ja halusin pitää jonkinlaisen tolkun vaeltamisessa.

DSC_9236

Aamiaseksi söimme puuroa, leipää ja keitettyä kananmunaa.

Lyhentääkseni päivän kilometrejä lähdimme oikomaan metsän kautta kohti Sotavaaran kohdilla olevaa poroaidan porttia. Metsä oli hankalakulkuinen ja itikat piinasivat, sentään suunnistus oli helppoa rinnettä myötäillen.

DSC_9245
2026-06-13_09-52-40

Portilla maisema Suomujoelle oli kaunis ja pidimme päivän ensimmäisen tauon entisellä tulipaikalla. Tulipaikasta ei ollut enää jäljellä kuin muutama tukinpala, paikka oli siistitty hyvin. Ei olisi arvannut, että siinä on joskus polteltu tulia ja tunnelmoitu jokea.

Sotavaaranojan varsi oli paikoitellen todella kaunis. Jos hyttysiä ei olisi niin paljoa, se kelpaisi hyvin leiripaikaksikin. Polku oli helppokulkuinen, alueella oli puhurin kaatamia puita ja jänniä kelottuneita mäntyjä joihin linnut olivat tehneet kolojaan.

DSC_9267

Sotavaaranojan tulipaikalla on kaunis koski joka on ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. Kosken alapuolella on pieni uimakelpoinen syvänne josta ojan pääsee ylittämään, kosken kohdalla kallioille on raahattu puita joita voisi myös käyttää ylitykseen. En suosittele kokeilemaan, koski oli voimakkaan oloinen.

Vanhempana sitä tuppaa usein olemaan varuillaan korkeilla paikoilla, etenkin koskialueilla. Vesi on vaarallinen luonnonvoima ja vaikka kuinka lapsi osaisi uida aikuisen on oltava varuillaan.

DSC_9268

Söimme hernekeittoa lounaaksi, pystytin telttamme hyttyssuojaksi tauon ajaksi. Pidempi tauko teki hyvää ja vaeltaminen jatkuikin ongelmitta hetken.

Pian kuitenkin helle ja väsy alkoi painaa. Kannoin tyttärenkin varusteet joten tauot tekivät hyvää minullekin.

Sotavaaranojan ja Maantiekurun risteyksen lähettyvillä oli mukavan oloinen telttailupaikka. Kaikkea sitä löytääkin kun lähtee uusille poluille.

DSC_9280

Päivän odotetuin hetki koitti aloittaessamme nousun Kaarnepään eteläisen selän yli Sarviojalle. Rinkkani painoi aivan liikaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä tunturimaisemmaksi maisemat kävivät. Muistan edelleen kuinka ensimmäistä kertaa noustessani samaa rinnettä olin ihastuksesta sekaisin. Rakastan puiden lomasta pilkottavia tunturien huippuja!

Kuuntelimme musiikkia tallustaessamme viimeiset kilometrit Sarviojan autio- ja varaustuvan pihaan. Löysimme joelta kauniin lähteen jota jäimme ihmettelemään hetkeksi ja tytär sai jälleen kastella päätään viilentyäkseen.

DSC_9298

Varasin meille yhdeksi yöksi varaustuvasta paikat. Varaustuvat ovat käteviä jos haluat varmistaa yösi sisällä tuvassa, vain paikan lunastaneet  saavat yöpyä niissä.

Päivälliseksi tein perunamuusijauheesta ja kuivatusta jauhelihasta peruna-jauhelihasosetta, varma hitti lapsille.

Itikat pääsevät helposti joihinkin tupiin sisään, eikä niitä auta edes yrittää tappaa. Tällä kertaa olimme onnekkaita eikä sisätelttaa tarvinut alkaa pystyttämään laverille, itikoita ei näyttänyt pääsevän määräänsä enempää sisälle.

3. Päivä. Päiväretki Paratiisikuruun 11 km

Sade ripotteli satunnaisina kuuroina tuvan ikkunoihin herätessämme. Tiedossa oli päiväretki ilman rinkkoja Paratiisikuruun joten emme pitäneet kiirettä.

Siivosimme ja luovutimme varaustuvan kahdeltatoista. Pystytin teltan tuvan pihaan ennen lähtöämme kohti Paratiisikurua.

DSC_9314
DSC_9304

Sarviojalta Paratiisikuruun pääsee kahta lopulta yhdistyvää polkua pitkin. Valitsimme menomatkalle polun joka seuraili Sarviojan sivu-uomaa. Joen varrelta löytyi kauniita leiripaikkoja joilla istuskelimme ja söimme eväitämme.

Helteinen sää jatkui aamun sateiden jälkeen pitkälle iltapäivää. Jokivarren polku oli kärsinyt paikoitellen eroosiosta ja oli hankalakulkuinen. Helteet eivät olleet sulattaneet kaikkia lumia varjopaikoilta, tytär viihtyi hangilla ja laskipa hän mäkeäkin yhdestä.

DSC_9315

Paratiisikurulle viimeinkin saapuessamme sain sivusilmällä tarkkailla lasta taas uudelta lumikasalta samalla kun itse ihastelin Paratiisikurun jylhiä korkeita tunturinrinteitä.

Vaikka Paratiisikuru on nimensä veroinen, se ei ole muistaakseni luvallista telttailualuetta. Maasto kurulla on herkkää, joten pysyttele valmiilla poluilla. Olen ensimmäisen kerran vieraillut kurulla noin kuusi vuotta sitten, ilokseni en itse havainnut kovaa maaston kulutusta, kuten esimerkiksi Kevon luonnonpuistossa on nähtävillä.

DSC_9331
DSC_9325
DSC_9333
DSC_9334

Lumileikit vaihtuivat ”vuorikiipeilyyn” joten oli aika syödä evästä. En ollut varannut lounasta mukaamme, patukat, muffinit ja suolakeksit toimivat hyvin pitämään energiatasot korkealla.

Paluumatkalla katselin taivaalle kerääntyvä pilviä. Ne näyttivät aivsn ukkospilviltä, eikä mennytkään kauaa kunnes ensimmäinen jyrähdys kuului. Hoputin lasta eteenpäin, emme voisi jäädä avotunturiin ukkosen lähestyessä. Alkoi takaa-ajo.

DSC_9329

Onneksi olin aamulla ottanut sadevaatetta mukaan. Tummat pilvet lähestyivät jyrinän saattelemina, päästessämme suojaisampaan maastoon näytin tyttärelle jokaisen potentiaalisen suojapaikan edetessämme kohti Sarviojaa.

Kuljimme metsäpolkua pitkin joen ylityspaikalle. Taivas suorastaan repesi auki saadessamme piiloon jätetyt ylityskengät jalkaamme.

DSC_9337

Saavuimme autiotuvalle likomärkinä. Tuvan edessä istui vaeltajajoukkio joiden seuraan tytär jäi juttelemaan hakiessani kuivia vaatteita teltalta. Äh, teltan alla oli kuoppa joka tietenkin oli täyttynyt vedellä.

Jätimme autiotupaan osan vaatteista kuivumaan ja siirryimme telttamme syömään.

4. Päivä. Sarviojalta takaisin Aittajärvelle 11 km

Sade laski lämpötilaa roimasti. Heräsin aamuyöstä kylmään, pyysin tyttären kanssani samaan makuupussiin mutta hänellä olikin kuuma… Ja sain palella yön yksinäni.

Aamulla nukuimme pitkään eikä aamutoimiakaan tehty kovin kiireellä. Jutustelimme muiden vaeltajien kanssa ja nautimme viimeisistä hetkistä leiripaikassa ennen raskasta nousua Kaarnepäälle.

DSC_9351

Sarviojan autio- ja varaustuvan takaa nousee polku Kaarnepäälle, jota pitkin pääsee oikaisemaan aina Maantiekurun nuotiopaikalle saakka Kuotmuttipään kautta. Polku erottuu pääosin hyvin tuntureilla. Vettä sieltä on huonosti saatavilla.

Kannoin suurimman osan varusteistamme ja nousu kaarnepäälle teki pahaa. Taakse avautuvat maisemat kannustivat nousussa, laki ei tosin tuntunut tulevan ollenkaan esiin.

DSC_9360

Neljän päivän vaelluksemme oli ollut lapselle vaativa kilometreiltään, hän kuitenkin jaksoi hienosti viimeisenkin päivän kilometrit. Väsymystä oli ilmassa, lukuisat ”arvaa asia värin perusteella”, ”arvaa asia kotoa” leikit ja tarinoiden keksiminen alkoivat jo itsellä kyllästyttää. Lapsen kanssa loputon jutustelu kuitenkin tsemppaa ja auttaa jaksamaan. Tauotimme paljon, aina kun lapsi halusi.

Seurasimme saderintamia ja jutustelimme vastaantulevien kanssa. Etenkin heidän, joilla oli koiria.

DSC_9367
DSC_9357

Viimeinkin päästessämme Maantiekurun nuotiopaikalle olimme kulkeneet pahimman ohi. Enää olisi jäljellä lyhyt tallustelu joen rantaan, ylitys ja autolle hiippailu ylityskengissä.

Neljä päivää kahdestaan tyttären kanssa oli ihanaa aikaa! En ole aikaisemmin vaeltanut vain hänen seurassaan. Oli mukava höpötellä, seurata hänen loppumattomia puuhiaan luonnossa ja huomata kuinka reipas eräilijä seitsemänvuotias on.

Odotan innolla elokuista vaellustamme jonnekin, en ole päättänyt kohdetta. Saa ehdottaa, Kainuu ja Lappi ovat rajana.

DSC_9378

Täältä löydät aikaisemmat tekstini samalta alueelta Urho Kekkosen kansallispuistossa

Lisää lasten kanssa vaeltamisesta täältä!

Yöretki & järjestelmäkameran paluu

DSC_9060
DSC_9059

Eräänä lokakuisena aamuna tein kohtalokkaan virheen ja pakkasin kamerani samaan pussiin hillahillopurkin kanssa.

Pari vuotta meni, kunnes sain puhdistettua kamerani, ostettua uuden linssin laajakuvan kaveriksi ja innostuin valokuvaamisesta uudelleen!

Kamerani painaa paljon ja kiinnostuttuani videokuvaamisesta tuntui liian monimutkaiselta kuskata mukana kolmea eri taltiointivälinettä. Siispä kamera sai jäädä matkasta ja puhelinkuvat riittää.

DSC_9067
DSC_9077

Haikeana olen katsellut blogin vanhempia kuvia ja pohtinut miten saisin samanlaista fiilistä postauksiin, kuin mitä ennen olen saanut. Puhelimessani (Honor Magic 6 pro) on hyvä ja riittävä kamera, näppäryys on kuitenkin johtanut siihen etten enää ole nähnyt vaivaa kuvien eteen.

Keväällä hankin itselleni näppärämmän kokoisen linssin ja putsasimme kamerani hillosta. Olen muutaman kerran harjoitellut linssin käyttöä ja odotan innoissani mitä kaikkea pääsen kesän aikana ikuistamaan!

DSC_9104

Lähdin Erätoverin kanssa lähiretkelle Utsjoen mäntymetsäalueelle. Leiriydyimme muutaman sadan metrin päähän autosta pienen lammen rantaan.

Vaikka kuulimme nelostiellä kulkevien autojen huminan leiriimme, totesimme alueen olevan kuin suoraan Urho Kekkosen kansallispuistosta. Mäntykankaat ja harjut olivat kuin etelästä!

DSC_9073

Ilta meni höpötellessä ja lähialuetta kolutessa. Ihmettelimme kelottuneita puita ja ihmisten jättämiä jälkiä, bongailimme lintuja ja juhlistimme Erätoverin syntymäpäiviä vain puoli vuotta myöhässä skumpan ja korvapuustien voimin.

Auringon peittyessä pilviin vilu hiipi luihin ja ytimiin. Vaikka kevät on todella aikaisessa, lämpötila painuu lähelle nollaa.

DSC_9085

Olimme varautuneet viileään yöhön. Sormia paleli lukiessa ja jouduin kaivamaan tunturiviitan lämmikkeeksi jo alkuyöstä.

45 minuuttia herätyskellon soitosta havahduin hereille ja tuumasin että on aika nousta.

Seistessäni teltan ulkopuolella jänis juoksi leiriin uraa pitkin. Se pysähtyi ja jäi tuijottamaan. Pudotin kädessäni olleen vessapaperirullan säikäyttämättä sitä. Aikansa tuijotettuaan jänis jatkoi matkaansa.

DSC_9090

Loput skumpista aamukahvin kera ja leivät nassuun. Kietouduimme tunturiviittaan, koleassa aamussa edes villapaita ja untuvatakki tuulitakin alla eivät riittäneet.

Havahduimme jäniksen juostessa takaisin leirin lähelle. Se jäi taas hetkeksi tuijottamaan ennen kuin loikki syvemmälle metsään.

Minusta on tullut ihme leirilorvija. Varusteiden kasaaminen ei oikein innosta ja menee aikansa että saan rinkan selkääni. Onneksi luonnossa ei ole kiire.

DSC_9084

Retkellä oli mukava päästä testaamaan linssi tositoimissa! Aivan en saanut lammessa uiskentelevia haapanoita kuviin, jänis olisi ollut tarpeeksi lähellä kuviin, harmi ettei kamera ollut.

Toivottavasti tästä alkaa kunnon kuvauskesä! Retkeilen niin kauniissa maisemissa, että jokainen ansaitsisi tulla kuvatuksi kunnon välineillä.

Kiehiset – osa katoavaa eräkulttuuria?

DSC_2346

Tämä postaus on toinen osa Tuparäntit- sarjaa.

Suomalainen eränkäynti. Tervashonka tuoksuu, nuotio rätisee vanhan kahvipannun keikkuessa sen yllä oksan nokassa, rakovalkea palaa läpi yön leiriytyjiä lämmittäen.

Perinteitä vaalitaan ja arvostetaan. Vaeltaminen on ollut osa suomalaista eränkäyntiä vuosikymmeniä ja suosion noustessa palveluita monipuolistettiin ja lisättiin. Nyt säästösyistä moni palvelu on lakannut tai uhkaa lakata, luontokeskuksia suljetaan, tauko- ja leiripaikkojen huoltoa vähennetään ja osittain lakkautetaan kokonaan vaikka suosio kasvaa.

kuoppilas-maja

Tieto siirtyy luontokeskuksista internettiin. Ennen eräkulttuuri siirtyi ”isältä pojalle” (tai mammalta tyttärelle). Autio- ja varaustuvilla alkaa olla hyvät esitteet kuinka tuvilla toimitaan. Ohjeet löytyvät esim. Käsivarren erämaan tuvilta ainakin suomeksi, saameksi ja englanniksi.

DSC_4590

Silti osa tärkeää eräkulttuuria uhkaa kadota. Tai näin ainakin itse olen havainnut tuvilla ja taukopaikoilla vieraillessani.

Kiehisiä ei enää tehdä seuraaville tupaan saapujille.

Okei, kärjistän. Oli vaelluksellani suurimmassa osassa tuvista jonkinmoiset sytykkeet tehty puusta. Vuosien aikana olen kuitenkin havainnut ettei etenkään päivätuvilta, laavuilta tai kodilta enää löydy valmiiksi tehtyjä sytykkeitä. Hyvä että on edes jaksettu tuoda vajasta lisää puuta paikalle.

DSC_5530

Paras muisto on Tsaarajärven autiotuvalta. Laudanpätkä ja vieraskirjasta revitty sivu. Kiitti?

Ovatko kiehiset katoavaa kulttuuria sytytysnesteiden takia? Autiotuvilla ohjeistetaan olemaan käyttämättä nestemäisiä sytykkeitä kamiinoissa.

Kiehiset tai muut vastaavat puusta kyhätyt sytykkeet ovat mielestäni ehkä enemmän ”tervetuliaisia”. On läikähdyttävän ihanaa saapua väsyneenä tupaan ja huomata täyden puukorin päällä nököttävän kiehisen. Olkoon kiehinen kuinka hienosti tehty, palaa se pienikin iloisesti halosta revityn tuohen kaverina.

DSC_5649

Minua on muistettu. Edeltävä vaeltaja on lähtiessään huolehtinut minulle sytykkeet! Miksi en siis itsekin kaivertelisi seuraavallekin? Kiehiseni eivät ole upeita, aina kuitenkin huolehdin että jälkeeni jää siisti tupa, puuta, kiehisentekele, valmiiksi halosta revittyä tuohta ja muutama syttypuu.

Upeimmat tuvilta löytyvät kiehiset jätän polttamatta, joku muu saa iloita niistä.

”Mutta enhän mä osaa tehdä kiehisiä, niistä tulee rumia”, kuulen lukijan ajattelevan. Kiehisten teko ei ole mikään taitokisa. Jos puukon käyttö ei luonnistu, kaivele esille pienempää kuivaa halkoa, jossa on runsaasti röpelöistä, ilmavaa tuohta. Jos kirvestä uskallat käyttää, voit pieniä puita valmiiksi seuraavalle. Muutamakin halko auttaa. Minä olen käyttänyt puukkoa kirveenä, en suosittele. Terä voi irrota (on irronnut) ja terä tylsyy.

DSC_6094

Kiehisten tekoa helpottaa oksaton, ”suora” halko. Katso miten päin halon syyt ovat, puukko uppoaa hyvin halon kylkeen kun puu on oikein päin. Käytä puukon terän keskivaihetta, paina kevyesti liu’uttaessasi terää kylkeä myöten alas. Oppiessasi tekemään kiehisiä voit liu’uttaa terää keskeltä päätyyn puukon liukuessa halkoa myöten. Halkoa voit pidellä maata tai tuvan lattiaa vasten, kunhan et vaurioita lattiaa. Älä ikinä pidä kättä puukon edessä.

Me vaeltajat ollaan ”samaa porukkaa”. Jos voidaan pysähtyä poluilla juttelemaan tuntemattomien kanssa, jakamaan yöksi sama laveri ja jopa saunomaan keskenämme, emmekö myös voisi ylläpitää vanhaa kohteliaisuusperinnettä ja jättää sytykkeet tervetuliaisiksi siistiin tupaan seuraavillekin?

DSC_6253

Se seuraava voi olla väsynyt, kylmissään ja hyvin ilahtunut siitä kuivasta tuohikasasta kamiinan juurella.

Ne tupaan jätetyt ruokapussit ei muuten ilahduta ketään muuta kuin hiiriä ja myyriä. Eikä ketään kiinnosta oliko ”Marja-Krista98 ❤ Jukkalol” vuonna 2026 tuvalla ja päättänyt kaivertaa nimensä hirsiseinään.

Ränttisarja loppuu toistaiseksi tähän toteamukseen.

Lue edeltävä räntti varamajoitteista täältä

DSC_6677